Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.
Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli, että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-, ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata. Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään polusta.
Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa, jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.
Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu, syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi sieluparhaasta."
"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana.
Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi, että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.
Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.
"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.
"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen mieliin.
Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu, ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä. Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina säikähdyksestä — viime tunteina he eivät olleet paljonkaan ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö; metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden vallin harjalle.