"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin — katsoppas vain, jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan, sinä etusivun."
"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin tällä hetkellä."
"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin, niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa. Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"
Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään, epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!" huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni, hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.
"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!" hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."
"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".
Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.
"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät pidätetyiksi rivissä.
Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa, Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. — "Sturm!" kajahti vastaan kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan. "Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet kiertoteitä metsän halki."
Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko, ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui, ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn taisteluun.