"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea, joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista hurjaa vauhtia aukeata pitkin.
Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen vei väkensä husaareja vastaan.
"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista everstiä kohti.
"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä surmapaikalta.
Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.
Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.
Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.
"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.
"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.
Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.