Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi — sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!
KUUDES KIRJA.
1.
Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen, jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. — Lenorea sai tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen. Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja. Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti. Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille. Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua. Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen suunnitelman mukaan.
Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja "herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin ystävät ihailivat.
Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta, kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa siitä mitään."
Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."
Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää välittäisin!" hän huudahti katkerasti.
"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt ainakin kirvoittaa sydämeltänne."
"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.