"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä. Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."
"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.
"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta; pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään. Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan. Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen sanojaan.
Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko talutettiin ulos.
"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä", Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe häntä päiväkausiin."
"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen talo ei ole hänelle sopiva paikka."
"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija. "Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."
"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. — "Olehan nyt kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean yli."
Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo alkanut käydä vähän ikäväksi."
"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja varokaa noita ilkeitä ihmisiä."