"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."
"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.
"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. — Hei, hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille päätään laski täyttä ravia tiehensä.
"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti vanhempainsa huoneeseen.
Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho, ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.
* * * * *
Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin, tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään, joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi. Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla, miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona hänen valtuutettuaan kohtaan.
Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."
Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen; sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.
"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi vapaaherra.