"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.
"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään menetyksestä."
"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."
"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen voudin poistuttua.
Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista. Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"
"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."
"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.
"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa, oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."
"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.
"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä, jottei se unohda juoksutaitoaan."