"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja välinpitämättömäksi."
"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat täynnä naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."
"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."
"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore arastellen.
"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun ette enää tahdo sillä ratsastaa?"
Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan päänkivistystä."
"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."
Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."
"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."
Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.