Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät silmää."
Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain häntä itseään."
"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan tuon neidin lapsenpiikakin."
"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä jokaisen puolelta."
"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.
"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi, sinähän olet törkeä ja häikäilemätön…"
"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.
"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan, niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi Lenorea kohtaan."
"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. — Minä lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"
Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin vierasta henkilöä.