* * * * *
Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin, joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta — luutnantti-vainajan tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia. Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki — joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja — oikeusneuvos Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta. Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.
Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille. Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille aina vapaaherra von Rothsattel."
Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen, vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran yli neljän tuhannen taalerin."
"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.
"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus, jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."
"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän kehuttu rehellisyytenne onkin?"
"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä, että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat, ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen, omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"
"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan, "jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"
"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata, ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."