Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle miehelle.
Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa; hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi, että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt, kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien, epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja heikoksi.
Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä, Wohlfart?"
"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi syyksi."
"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta; "kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"
Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla. "Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä, viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne. Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse tahtoisittekin unohtaa kaiken."
"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.
"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla, joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon, jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."
Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa; mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon. Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa, niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.
Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan. Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään, että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä käyttämään tätä vastaan.