Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia ja hopeaisia polvisolkia.
* * * * *
Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.
"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen? Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin käsiään kun näki minut!"
"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta onnettomuudesta!"
Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä. Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan. Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"
"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty, pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."
"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten täällä pitää elettämän ja hallittaman?"
"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa: että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl ei voi hoitaa."
"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi. Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"