"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."
"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.
"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan menettämään ne."
"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien keskelle. — Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."
"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.
"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen keskusteluun seurusteluhuoneeseen.
Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme, että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart matkustaa täältä ylihuomenna."
Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."
Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän huudahti: "Jo toistamiseen!"
"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava. Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne. Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan rasitukseksi teille."