Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.
Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi: "Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne, ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa. Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua astumaan hänen tilalleen."
Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.
"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi tuon ehdotuksen."
Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä, jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille. Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä. Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin — kun noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin, tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli. Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme mitä itse tahdotte."
Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa. Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä. Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä, vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi pystyyn.
"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."
Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.
Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo, joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.
"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä haastelit isänmaanrakkaudestasi?"