Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. — Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.
"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."
Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. — "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.
Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."
"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. — Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"
"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."
"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" — Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.
"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."
"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"
"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."