"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"
Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! — Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."
Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.
* * * * *
Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.
"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."
Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.
"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."
"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."
"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.