"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja — suokaa anteeksi käyttämäni sana — joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."
Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."
"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"
"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."
"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."
"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" — hän näpsäytti sormiaan — "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." — Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."
Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.
Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.
Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.
Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.