Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti huoneesta.
Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä hänen tiellään?"
Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika, jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin, kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan loukkaavat sananne anteeksi."
"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä, ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana, ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"
"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin, "en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä, jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne, tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."
Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman; silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni, minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän, täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään. Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen, jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart, minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut: kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt. Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle tuskalliseksi."
Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään, ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette, koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni, niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt, enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."
Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä olkapäähän.
"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies, joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."
"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi, "se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen, että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta. Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä vanhastaan yhdistivät toisiimme."