"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa.
"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti. "Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille, mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa, niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."
Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.
Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää pitkin veljen työhuonetta kohti.
Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo, kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta vapisten talutat talon isännän luo.
Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen, ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli, ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on, hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"
Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti, kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra Wohlfart."
Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.
"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."
Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken, Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse todistajia."