Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan ajattele että hän on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.
Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn. Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.
Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa, ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa vain on kotihaltioita — ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa ole paljonkin — on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka tämä muuten onkin niiden lemmikki.
Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.
Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa. Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään, talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.
Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas — hän laulaa! Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa; hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva; sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea heijaillessaan.
Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni, vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo: "Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään, ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää mitään."
Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?" kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän, tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen, jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.
Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää ryhmää.
Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen tarvinnutkaan kysellä — kun hän katseli polvistuvan miehen rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin, veljen luo, hänen itsensä pariin.