Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä; peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat, joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä. Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.
Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin. Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."
Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan olla sama, mitä sinä olit tähän asti."
Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän sillan, metsänreunan maantien varrella — kaikki ne Anton näki viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja — tilan alustalaisia, metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.
Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.
"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."
Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät ne saa koskaan unohtaa meitä."
Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut, vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet; hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita, mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi. Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa, ja minun tieni on nyt selvä."
2.
Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia, katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen. Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen. Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää; avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.