"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton sydämensä kyllyydestä.
"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi voudin emäntä.
"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."
"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.
Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."
Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."
"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa; mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja tahdon heikkoutta."
"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?" kysyi Lenore masentuneesti.
"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa. Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."
Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.