"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"
"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."
Anton katseli häntä suurin silmin.
"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka te ahmitte niin kiiruusti — mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä lähetti?"
"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.
"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. — Nyt me olemme viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa — oi, te rakas ystävä!"
Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle: "Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani. Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä kartanossa ennen oli puutarhakukkia."
Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta kuin vuosi takaperin."
"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.
Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.