"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. — Katsokaappas vielä kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin, eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.
Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?" hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä teidän takananne."
Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen vuoroon Lenoreen päin.
"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?" kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella — nyt sen rohkenen jo kertoa teille — ja ajattelin silloin mielessäni: kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."
"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa; mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla käsivarrella kultainen rannerengas."
"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" — Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. — Minä en tule tekemään teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin; "koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta. Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.
"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin lähdemme metsään."
"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti; "mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."
Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.
"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä teistä irti."