"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.
"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."
"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.
"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta, niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." — Hän viittasi kädellään itää kohti.
Karl ojensi ystävälle kätensä ja sanoi: "Minä jään!"
Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.
"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"
"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."
"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma, mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä, mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on myyty, tänään hengitän taas keveästi. — Mikä hirvittävä elämä meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina, ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin rahaa, milloin kiitollisuutta — se oli kauheata! Ei kuitenkaan teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja Lenore! — En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti, sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart, tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös teki minulle hyvää."
Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja
Karlin täytyi ratkaista se."