"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."
"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.
"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."
Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton", hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta, mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi…?" hän epäröi jatkaa ja vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään… niin ottakaa se vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla… liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää… mutta ehkäpä minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä. Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä pahaksenne."
Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa — ja uskon että hän sen tekisikin — niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."
Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi: "Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."
"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.
"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.
"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.
"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."