"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen on?"
Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi rahakääröihin.
"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."
"Onko hänkin liikemies?" kysyi Anton.
"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja ollut ennen asianajaja."
"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseli
Anton edelleen.
"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin, hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat. Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'. Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"
"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa. Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta, tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"
Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."
"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."