Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta. Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra, jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."

Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa; olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään ole mitään tutkisteluja toimitettu."

Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."

Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."

Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea, muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan muitakin, syitä jättää asia lepäämään."

Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.

Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa. Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"

Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin määrättyyn tarkoitukseen."

"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on oikein sanonut?"

Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan: "Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän puheillenne."