Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin, täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan. Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten holvien — oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen tuhovirta.
Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään. Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita, sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa, kerran, kahdesti, kolmasti.
Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta. Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin, mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.
"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"
"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin tiesi keitä hakijat olivat.
"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa minut."
"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat ovat kintereillänne?"
"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia. Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä, koeta toimittaa minut näkymättömiin!"
"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"
"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"