Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.
Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa. Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä. Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa. Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä, usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt, jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.
Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille. Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä; sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen, kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä, haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.
* * * * *
Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa. Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.
"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"
Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on; minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" — Äijä koetti viheltää säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti kasvojaan.
"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti. "Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut, huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika." Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.
Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt, kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini, kaiken onnen hän on vienyt minulta — alimmaiseen helvettiin hänen pitää joutua kärvennettäväksi!"
Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun. Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta; hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt se lopultakin tappaa minut!"