"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!
Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.
Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta. Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui hurjasti.
"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura yhtähaavaa."
Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven, näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä. Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä ulos.
Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita, että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä. Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää hartautta.
Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi. Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua." Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.
Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä. Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun, maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin kokkapuheen.
Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.
Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa, jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia, toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia työntekijöitä.