Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä, Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin olivat aikeissa erota liikkeestä.
Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" — hän mainitsi muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä —"joita en pidä niinkään kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa. Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi näytteet istutusmailtamme."
Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan sisarentytär."
"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta neitiä?"
"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti. "Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi minulle sittekin mieleisempi."
"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä."
"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän Piximme alentuisi semmoiseen?"
"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.
"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan vasten hänen luontoaan. — Joukossa on meidän kesken sanoen aivan kauheatakin tavaraa, Wohlfart."
"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."