Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne ovat kaikki sukulaisia."
"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on illanvietto. — Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja jättäneet minut yksin kamariini. — Ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan isänsä tykö?"
Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille, peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on täällä."
"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. — Nyt minä tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet, makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.
"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin ajatuksiin."
Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.
"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet. Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö. Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat vaatteet. — Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on vihastunut seurakuntaansa?" — Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja vaipui jälleen kokoon.
Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen. Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä, mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä. Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."
Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo; hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni. hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen. Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen käteensä.
Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella. Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan. "Tuossa. — Tuossa. — Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään huoneisiin. — Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin raivohullu Itzigiä kohti.