"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar; "tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."
"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie huolestuneena.
"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."
"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.
"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."
Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin, uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset. Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut kuuluakseen.
Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta — samaa, mitä hän nykyisin alituisesti ajatteli.
Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon, jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta, joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein kimaltelisivat kynttiläin valossa.
Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.
Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää, kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen, nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa, hyvää iltaa."