"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?" ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.
Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada käsiinne etsimänne asiakirjat."
"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.
* * * * *
Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut; alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille. Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla, koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin; permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.
Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie, minun ainokainen lapseni!"
Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.
"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."
"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."
"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi Rosalie äkäilemistään.