"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon, tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon' kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust' miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas, ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell' kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt' lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen: Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.
"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät", — hän viittasi silmälaseihin — "samat klasit, kuin se vainaa piti nokallans' niin kauan kuin eli."
"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi
Anton jännitettynä.
"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall' langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss', just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle, vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'. Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast' ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle: 'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo: 'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni seinäst'."
Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan, soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan kirjeen perille.
Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille, tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.
Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa. Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen, kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"
"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.
Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä. Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin viisikymment' taalerii?"
"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.