"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' — 'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa tämän tuolin suoralla kädellä.' — 'Älä nostele mitään raskasta', pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa', minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko — tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu joskus ihmisille.' — 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.
"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään, huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?' — 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.' Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.
"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon, herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' — 'Ohoo', sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' — 'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'
"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen, ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän veistelee ja paukuttaa.
"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee; siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen 'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita. Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita. — Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille, jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."
6.
Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.
Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.
"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke semmottinen säikähdys!"
"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa. "Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin katseli arastellen noita himmeitä laseja.