Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille; niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin. Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon; pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen, ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. — "Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi. "Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."
"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."
"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." — Liikutetuin mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. — Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa, niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." — Hän risti nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart, antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter, Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi ja muistelkaa suopeasti minua." — Sabinen koira tuli häntäänsä viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi, Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! — Nyt Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa. Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin ja hän heilutti kättään portilla seisoville.
Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.
"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni. Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen. Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui seuraavasti.
"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.
"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain, sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään, kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä, että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat valmiiksi.
"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta. Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä, että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan, minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja metsänvartija vain seuran vuoksi.
"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu, Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana aamuna hän heräsi.
"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te olette saattanutkaan!' — 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?' kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä, ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan kuullut!' — kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena: 'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' — 'Mitäkö on tapahtunut!' huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja yhden päivän ja vielä yhden yön!' — 'Maltappa, maltappa, kuoma', sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.' — 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia', ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.