Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.
"Eikö teitä jo väsytä, Sturm?" kysyi vapaaherra.
"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on vain lastentyötä."
"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni", puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta, niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."
Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi osanottavasti.
"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa värähtelivät.
"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." — Ah, saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!
"Se oli Jumalan tahto", huokasi vapaaherra ja risti kätensä.
"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."
"Mutta minun täytyi jäädä tänne jälelle", valitti vanha isä.