"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti, "sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani teidän pojallenne."
"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen aina kuulla uudelleen.
Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja, herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa hiljaa polvelle talttaraudallaan. — "Ja kun tuo herra upseeri tuli luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi. Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen verran kuin niitä olen saanut nähdä."
Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä. Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.
Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään — minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."
Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie, jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden nouseminen jo työläs urakka. —
Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.
"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"
"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa. Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut mitään tietoa."
"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink; "ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. — Olen ostanut Dobrowican."