"Kuulkaahan kummia!" huudahti Karl iloissaan.
"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää, jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta. Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli. Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden tilan. — Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne se."
Hän avasi kirjeen nopeasti. "Onko neiti nyt linnassa?" hän kysyi.
"On, herra von Fink."
"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.
Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia, olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.
Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.
Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi: "Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki hyvin huolissamme viipymisestänne."
"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni. Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."
Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti pujahtaa vieraansa ohi.