Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"
Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu sellaista udella."
"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"
"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan välttämätöntä."
"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te pääse minusta eroon."
"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi, mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."
"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. — "No hyvä, minä palaan uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore, olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä, sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä molempia tyttömäisillä oikuillanne."
"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."
"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian, jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko viisaan järkeilynne."
Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään. "Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen — oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte… ja sietäisitte!" — Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.