Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi, "tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."
Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar, monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."
"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.
"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. — Sinulle ei ollut suotu sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."
Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.
"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on ollut — lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."
Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes kaikki oli palanut tuhaksi. — Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.
Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt. Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja sen maakamaran yli.
Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää; ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja, reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.
* * * * *