"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.
"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."
"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"
"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."
Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.
Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.
8.
Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi — tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten — antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja — mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki — hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat — joita hän usein sai kuulla — eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan — jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui — olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.
Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.
Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella — toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. — Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.