Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon — se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla — koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli — arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, — Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi — jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."
Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."
"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.
"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."
"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"
"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."
"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas — mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."
"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.
"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel itsetuntoisesti.
Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"