Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."
"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."
"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.
"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."
"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" — vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään — "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.
"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra, äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari jostakin köyhäinkoulusta."
"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta itsepintaisesti.
"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella, että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää", hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua kirjoituksenopettajana."
"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.
"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti, luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.