Ja ilosta säteillen piteli Sabine sulhasensa käsiä omainsa välissä. "Minä tuskin jaksoin enää nähdä sinua niin hiljaisena ja surullisena. Joka kerta päivällispöydässä, kun sinä nousit lähteäksesi pois, minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt lentää jälkeesi ja sanoa sinulle, että sinä kuulut meille ikiajoiksi. — Etkä sinä sokko edes nähnyt mitä minun mielessäni liikkui, ja Lenoren sulhanen on kuitenkin arvannut kaiken."
"Hänkö?" ihmetteli Anton. "Enhän minä ole koskaan puhunut hänelle sinusta."
"Katsoppas vain!" huudahti Sabine ja otti Finkin kirjelapun taskustaan. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan sanat: "Hyvää lankoutta, käly-rouva!"
Ja uudestaan sulki onnellinen Anton lemmityn syliinsä.
* * * * *
Koristaudu, sinä ylväs vanha kauppiaskoti, kauneimpaan juhla-asuusi; iloitse sinäkin, huolekas täti; tanssikaa, te ahkerat kotihaltiat hämäräisellä pihamaalla; heitä kuperkeikkaa kirjoituspöydälläsi, veikeä kipsikissa! Ne runolliset unelmat, joita Anton-poikanen näki isänkodissaan hyväin vanhempain hänelle siunausta toivottaessa, olivat rehellisiä unelmia. Siksi niiden sallittiin täyttyä. Mikä hänen mieltään houkutteli ja häiritsi ja viskeli häntä elämässä harhaan, sen hän on tosimiehekkäästi voittanut. Hänen elämänsä vanha tilikirja on päättynyt, ja teidän salakirjaanne, hyvät kotihaltiat, merkitään täst'edes "Jumalan avulla" hänen debetinsä ja kreditinsä.