"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."
"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."
"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."
"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti
Anton puolustautuakseen.
"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on täällä omat hiljaiset huvitukseni."
"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta sain kuulla koko onnettomuuden."
"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi
Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta
Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."
Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui, kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.
Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi. Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa painostunutta mielialaa.
Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan. Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä, "ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."