"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi, merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu, mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä, smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa. Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua, ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta, minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan, kiskoi — lupauksensa mukaan hänkin — vajonneen toverin jälleen vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi, tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton, joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan", huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa, Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa. "Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut, ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään. Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink", sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea ihmeolento!"

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita. Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä, että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."