"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, — Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. — Hei, venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"
"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton huolissaan.
"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita, jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä, vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen heiteltävänä?"
"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton vilpittömästi säikähtyneenä.
"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."
"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.
"Olkoon menneeksi, niin olinkin. — Sitä menoa uin tiiman aikaa, kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti; ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"
"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"
"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään; maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin; mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta. Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan, aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin, vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."
"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.